Uunituore S-poikue

Ei tullut sitten tänäkään iltana mentyä ajoissa nukkumaan. Yhdentoista aikaan torstai-illan puolella nousin sohvalta mennäkseni keittiöön ja takaisin tullessani toin palan parsakaalia Vattulle. Jouduin kuitenkin saman tien kätilöhommiin, sillä häkissä odotti Vatun lisäksi vielä kalvoissa oleva marsuvauva. Mitään ääntä en ollut kuullut, joten olipa onni tällä kertaa matkassa.

Ensimmäinen vauva virkosi nopeasti, kun kalvot saatiin pois ja Vattukin alkoi sitä (varsin kovakouraisesti) putsaamaan. Sitten saatiinkin odotella. Ainakin puoli tuntia kesti ennen kuin seuraava vauva osoitti syntymisen merkkejä. Tällä kertaa ei tarvinut kalvoja poistaa.

Toisen ja kolmannen välissä poistuin hetkeksi häkin luota ja totta kai, Vattu ehti puskea kolmannen vauvan maailmaan huomaamattani. Tältäkin poistin kalvot naamalta Vatun keskittyessä neljännen vauvan synnytykseen. Kolmas vauva ei kuitenkaan alkanut aivan yhtä nopeasti virkoamaan kuin ensimmäinen. Hetken aikaa jo luulin menettäneeni sen, tassutkin alkoivat jo melkein sinertää. Se kuitenkin jatkoi hengen haukkomista ja lopulta kyljet kohoilivat tasaisesti. Kesti kuitenkin noin 10 minuuttia ennen kuin muita elonmerkkejä alkoi näkymään, joten saa nähdä ehtikö jotain vaurioita tulemaan. Tällä hetkellä tilanne vaikuttaa jo ihan hyvälle, kunhan ei vaan mitään ongelmia tulisi jälkikäteen.

Neljännenkin vauvan naamalta rikoin varmuuden vuoksi kalvot, mutta se tuntuisi olevan hyvin pirteä vauva. Puoliksi vielä kalvoissa näin sen jo yrittävän etutassuilla itse puhdistaa naamaansa. Ensimmäisen katsomisen perusteella kaikki neljä vauvaa ovat poikia. Kaksi self creamiä ja kaksi self buffia ainakin ensimmäisen arvioin perusteella, mutta värejä pitää katsoa huomenna tarkemmin, kun ovat ehtineet kuivua kunnolla.

Mutta nyt nukkumaan! Jos vain tämmöisen adrenaliinipiikin jälkeen saa enää unen päästä kiinni...

R-poikue

Siitä saakka, kun Ivyn Q-vauvat syntyivät, olen ravannut töistä aina mahdollisimman nopeasti kotiin katsomaan joko Ruusu olisi synnyttänyt omat vauvansa. Ruusu ja Ivy oli kuitenkin laitettu asumaan Jokerin kanssa samaan aikaan ja vatsat olivat kummallakin melko samankokoiset, joten ajattelin Ruusunkin vauvojen voivan syntyä koska tahansa. Nyt tasan viikkoa myöhemmin, 75 vrk yhdistämisestä, R-vauvat ovat vihdoin täällä.

Se tapahtuu aina juuri silloin, kun lakkaa odottamasta. Heräsin hetki sitten käydäkseni vessassa ja ajattelin mennä vielä sänkyyn takaisin. Matkalla takaisin sänkyyn päätin tehdä pienen koukkausen marsuhäkkien luona, ihan vain varmuuden vuoksi. Piti hieraista vähän silmiä, kun tällä kertaa siellä Ruusun vieressä näkyikin jotain tummaa.

Niitä on neljä ja ne ovat kaikki vielä ihan märkiä, joten synnytys on tapahtunut ihan tunnin sisään. Ruusu veteli poskeensa vielä viimeistä istukkaa vauvojen nojatessa siihen sen ympärillä. Hetken aikaa luulin yhden poikasista olevan kuollut, koska se makasi kyljellään. Mutta kyllä se hyvin paljon hengissä oli, ehkä vaan vielä vähän pyörryksissä syntymästään.

Crestillisiä buffeja kaikki, vaikka yhdeltä crestiä en löytänytkään. Ehkä se on vaan niin märkä vielä, että crest  ei erotu vielä kunnolla. Alustavasti näyttäisi, että tässä poikueessa on 3 tyttöä ja yksi poika. Täytyy kuitenkin katsoa illemmalla uuudestaan, kunhan ovat kuivuneet ja päästään ottamaan ensimmäiset kuvat.

-----------
Muoks.

 R-lapset noin 12h syntymästä

Q-poikue

Jahas, nukkuessani ja toipuessani Sastamalan näyttelystä oli Ivy käyttänyt tilaisuuden hyväksi ja synnyttänyt tämän aamun aikana vauvansa. Tulos oli jotakin muuta kuin ennalta arvattava. Kerrataanpa vielä... Emo on self buff ja isä englannincrest saffron. Tällöin genetiikan lakien mukaan kaikista poikasista pitäisi tulla buffeja, jotka kantavat saffronia. Lisäksi on 50 % mahdollisuudet sileäkarvaisiin poikasiin ja 50 % mahdollisuudet crestillisiin poikasiin.

Ivyn poikasia on yhteensä kolme. Kaksi poikaa ja yksi tyttö. Toinen pojista on sileäkarvainen buff, todella kaunis sellainen, juuri niin kuin odotin ja toivoin. Kaksi muuta sen sijaan ovat saffroneita, englannincrest tyttö ja amerikancrest poika. Tosin pojalla on vain vähän valkoista crestinsä etuosassa. Selvisi siis, että Ivy on paitsi satiinikantaja myös punasilmäisyyden kantaja.

Vauvat ovat melko pieniä ja ne syntyivätkin päivän 68 kohdalla. Itse odottelin niitä tulevaksi vasta tiistaina, mutta onneksi kaikki meni näinkin ihan hyvin. Ajatella, että vielä eilen aamulla Ivy ja Ruusu asuivat Jokerin kanssa yhdessä ja nyt vuorokautta myöhemmin on jo vauvoja maailmassa. Aikamoinen ajoitus.

Siirsin Ivyn vauvoineen pienempään häkkiin, jossa ne saavat olla rauhassa. Näin varmistan sen, että poikaset saavat mahdollisuuden päästä emon tissille ruokailemaan. Isossa häkissä ne eivät meinanneet pysyä emon perässä. Toivottavasti ne pääsevät nyt jyvälle ruokailusta, sillä vahvistusta ne kaipaavat. Buff-poika on muita virkeämpi, joten sen suhteen olen muita toiveikkaampi.

Tässä ensimmäisiä kuvia kolmikosta.

Self buff poika 

Amerikancrest poika 

Englannincrest tyttö

P-poikue

Niinhän siinä sitten kävi, että Papu-tyttönen päätti pukata vauvansa maailmaan minun poissaollessani. Onneksi kaikki sujui tällä kertaa hienosti, ja sain keskiviikkona 8.8. viestin, että minun sunnuntaista paluutani odotti kotona neljä nappisilmäparia enemmän kuin lähtiessä. Arvaatte varmaan, kuinka pitkältä aika keskiviikon ja sunnuntain välillä tuntui...

Before...

...and after.

Olihan tuo vatsa aikamoinen, mutta ihan neljää en olisi odottanut. Harmi, kun syntymäpainoja en saanut tällä kertaa punnittua, mutta ainakin vauvat ovat nyt melkein viikon ikäisinä noin 100-grammaisia. Ihan hyvänkokoisia siis.

Sukupuolijakauma on aika poikavoittoinen, sillä poikia on kolme. Täytyy sanoa, että ensimmäisen kerran on niin samannäköisiä vauvoja, että niiden erottaminen toisistaan on oikeasti vaikeaa. Pikku tyttösen nyt erottaa toisista, mutta kolme veljestä ovat kuin kolme marjaa. Toistaiseksi niiden painoissa on vähän eroja, mutta toivottavasti ne kasvaessaan alkavat muutenkin erota toisistaan. Tällä hetkellä isoin pojista on hieman muita tummempi ja keskimmäisellä on aavistuksen pidempi pää (siksi lempinimi Nirppunenä), mutta niiden vipeltäessä häkissä kaikki näyttävät samannäköisiltä.

Tässä vielä yksilökuvat:

Poika 1 (pikku poika) 

Poika 2 (nirppunenä)  

Poika 3 (iso poika)  

Tyttö 

Ännät nimetty

Nimien keksiminen marsunpoikasille on yksi parhaimmista asioista tässä marsustelussa. Mutta se on joka kerta yhtä hankalaa. Mulla on pitkä lista valmiita nimiä ja erilaisia nimilistoja teemojen mukaan koneella, mutta taas oikeiden nimien löytäminen näille vauvoille oli työlästä. Tällä ensimmäisellä aakkoskierroksella (enkä edes tiedä tuleeko toista) ajatuksena oli keksiä kaikille poikasille englantilaistyyppiset nimet, mutta N-kirjain osoittautui yllättävän vaikeaksi. Nimien kun kuitenkin pitäisi olla helppoja myös suomalaiseen suuhun. Ihan ei englantilaisissa nyt pysytty, mutta sinne päin.

Saanko esitellä N-poikueen eilen kuvattuna:

Napoleon (10 pvää)

Nelly Nostalgia (10 pvää)

Ja hieman myös päivitystä O-poikasen tilanteeseen. Olen nyt kaksi päivää seurannut huolestuneena sen vointia, kun poika ei meinaa syödä mitään. Kahteen päivään en ole nähnyt sen kertaakaan vierailevan emon tissillä eikä myöskään tutteli ole maistunut vaan se kääntää tarmokkaasti päätä pois päin ruiskua tarjotessa. Mutta nyt, juuri hetki sitten, näin sen köllöttelemässä Ivyn vieressä ja imevän! Ehkä tässä sittenkin on vielä toivoa. Ihmettelin kyllä, että miten se on vielä elossa ja suht pirteäkin, vaikka ei syö mitään. Mutta se onkin tainnut olla ovela ja huijannut minua. Eikä mitkään korvikkeet tietenkään maistu, jos on aitoakin tavaraa tarjolla. Seuraillaan nyt tilannetta, mutta parin päivän päästä saattaa alkaa uskaltaa miettimään sille nimeä. :)

Oi voi, O-poikue

Melkein kaksi viikkoa ehdin odotella O-poikueen syntymistä. Olen melkein joka päivä istunut illat kotona siltä varalta, että olisin paikalla synnytyksen alkaessa. Eilen lähdin sitten iltakahdeksaksi tankotanssitunnille. Vielä matkalla juteltiin Lean kanssa puhelimessa ja ihmeteltiin, kuinka pitkään mamma meinaa vauvojaan pantata.

Ei pitkään, sillä kotiin tullessani kaksi tuntia myöhemmin Ivy istui vauvojensa keskellä. Ikävä vaan, että neljästä kolme oli kuolleita. Vielä ihan märkiä, mutta nätisti puhdistettuja vauvoja, joten en tiedä missä on ollut vika. Otin kuolleet pois häkistä ja tapani mukaan kuvasin ja punnitsin ne. Ehkä noin varttia myöhemmin huomasin, että Ivy ponnistaa taas. Ajattelin, että istukkaa pukkaa, mutta sieltä tulikin vielä yksi vauva. Vauva haukkoi henkeä, vaikka emo oli jo puhdistanut kalvot naamalta. Otin sen käteen ja yritin puhdistaa naamaa entisestään, mutta elvyttämisestä huolimatta se ei alkanut hengittämään. Ärsyttää kovasti, koska tuntuu, että minulla olisi ollut mahdollisuus se pelastaa. En vain osannut tarpeeksi hyvin.

Jos yhtään pysyitte laskuissa mukana niin, viisi vauvaa syntyi yhteensä, 4 poikaa ja yksi tyttö. Viimeisimpänä syntynyt kaunis vauva olisi ollut se ainoa naaras. Mutta ainakin toistaiseksi on vielä yksi vauva hengissäkin, pieni poika, jota tosin aluksi luulin tytöksi. Mutta miten voikin käydä tällainen tuuri, että juuri ainoa hengissä säilynyt onkin SATIINI! Minulle ei ole vielä koskaan syntynyt satiinia, vaikka satiiniominaisuuden resessiivisen periytymisen takia se ei ole ollut täysin poissuljettua. Nyt ainakin selvisi, että sekä Jeeves että Ivy ovat satiinikantajia. Ivy on todennäköisesti saanut ominaisuuden emältään Marplelta, sillä se on kotoisin Englannista kuten Jeeveskin. Tiesin Englannista marsuja hankkiessani, että sieltä on mahdollista tulla satiinikantajia. Siellä satiineja kasvatetaan edelleen runsaasti ja aika moni tuntuu kasvattavan self buffeja satiini buff-kasvatuksen apuna.

Olen päättänyt aikoja sitten, että jos ikinä satiini tänne syntyy, en ala muuten ihan tervettä vauvaa suoriltaan lopettamaan vaan pidän sen itselläni maskottina. Tietenkin satiinin vointia ja terveyttä pitäisi seurata aktiivisesti ja melko pienestäkin sairauden oireesta olisi lähdettävä eläinlääkärin pakeille. Olisin myös varautunut siihen, että satiinin lopettaminen saattaisi tulla aika aikaisessa vaiheessa vastaan, sillä satiineille tyypillisen OD-taudin puhkeamisajankohtaa ei koskaan voi ennustaa etukäteen.

No, saa nähdä tarviiko tässä edes vielä miettiä asiaa niin pitkälle, sillä toistaiseksi satiinivauvan selviäminen on  epävarmaa. Vaikka vauva on mielestäni ihan hyvän kokoinen (90 g), en ole vielä nähnyt sitä imemässä. Yritin tarjota sille tuttelia, jos se saisi siitä energiaa, mutta kaveri ei vaan tajunnut jutun jujua. Se myös poksuu samalla tavalla kuin aikaisemmin menettämäni marsuvauvat, mikä ei ole hyvä merkki. Saa nähdä kuinka pojan käy. Ihan liian söpö se kyllä on, katsokaa vaikka itse.

Marsujen äitienpäivä

Ruusu vietti äitienpäivää tänään lepposissa merkeissä vauvojaan hoitaen. Vauvat kasvavat hurjaa vauhtia ja ovat varsinaisia rasavillejä. Yhtään askelta ei häkissä mennä kävellen vaan silloin, kun ne eivät nuku, ne popkornaavat ympäri häkkiä. Vauvat myös syövät jo kovin tomerasti muutakin kuin emon anteja. Erityisen hyvin tuntuvat maistuvan ulkoa saatavat ruoho ja voikukan lehdet. Täytyisi varmaan ottaa lähiaikoina oikein viralliset potretit vauvoista, kun nyt viikon ikäisinä ovat jo vähän enemmän marsun näköisiä.

Ivy-mamma taas ei vielä päässyt äitienpäivää viettämään, sillä sen vauvat jaksavat vielä pitää meitä jännityksessä. Ivyn maha sen kuin kasvaa ja painoakin oli tänään huimat 1290g (lähtöpaino hieman päälle 900g). Nyt mennään jo vuorokaudessa 81 eli selvää on, ettei astuminen ole onnistunut heti ensimmäisenä päivänä yhdistämisestä. Pitkään ei kuitenkaan voi enää mennä, sillä tänään uskaltauduin siivoamaan Ivyn häkin ja samalla pääsin hieman neitoa tunnustelemaan. Lantioluut tuntuvat olevan pari senttiä auki ja massu on hyvin pinkeänä. Vauvat liikuskelevat vielä mutta selkeästi aiempaa vähemmän, ilmeisesti sen verran ahdasta jo tuppaa olemaan. Onneksi mamman ruokahalu on pysynyt hyvänä ja ruoka-aikaan Ivy huuteleekin kaikista vaativimmin apetta eteensä. Saa nähdä minkälainen suurperhe täällä pian on, semmoinen järkäle tuolla häkissä lyllertää.

N-poikue esittäytyy

Tässä olisi nyt kuviakin tämän päiväisistä pienokaisista. Kovasti ovat parin tunnin aikana piristyneet ja kummatkin viihtyvät emon tissillä. Melko isojakin ovat, kummatkin noin 100 grammaa. Näyttäisi siltä, että nämä ovat tulleet jäädäkseen.

Sisko (edessä) ja sen veli

N-poika

N-tyttö

Kuvista huolimatta poika vaikuttaisi tällä hetkellä tummemmalle ja myös nättipäisemmälle. Mutta nättejä ne ovat silti kummatkin, kunhan kasvavat isoksi.

Ja N:ssä ollaan

Täällä ne ovat, pienet N-vauvat! Kerrankin vähän iloisempia uutisia siis. Tulin hetki sitten töistä kotiin ja ihastuksekseni Jilly Rose eli Ruusu löytyi ylpeänä makoilemasta kahden vauvansa vierestä. Yksi tyttö ja yksi poika, kauniita sileäkarvaisia buffeja kummatkin. Olisihan se ollut kiva saada lisää crestillisiä, mutta tässä vaiheessa on kuitenkin tärkeintä, että vauvat ovat terveitä ja elinvoimaisia.

Ihan ei ehkä uskalla vielä henkäistä helpotuksesta näidenkään kohdalla, sillä vaaveilla on todella valkoiset kynnen päät. Se saattaa tarkoittaa sitä, että vauvat ovat (pitkästä odotuksestani huolimatta) hieman ennenaikaisia. Nyt täytyykin seurailla ja varmistaa, että ne varmasti osaavat juoda emon maitoa. Lisäksi poikarukalla oli kalvo vielä silmien ja otsan päällä kuivuneena, kun tulin kotiiin. Se vaikuttaa siskoaan heikommalle, mutta toivotaan emon maidon tekevän tehtävänsä ja vahvistavan sitä.

Ivy jäikin sitten viimeiseksi synnyttäjäksi, sillä sieltä se vaan häkistä minua mulkoilee eikä tee elettäkään synnyttääkseen. Maha vain kasvaa eli joko sieltä tulee monta pientä tai vaan pari isoa jötkälettä. Kummassakin tapauksessa on omat riskinsä, joten vielä saatte pitää peukkuja. Ivyn poikue onkin sitten jo O-poikue.

M-poikueen lyhyt tarina

Tänään loppui vihdoin yhden mammamarsun osalta odotus, vaikkakin ikävämmissä merkeissä kuin olin toivonut. Katselin aamulla Jelly Beania (eli Papu) huolissani, sillä se oli hieman vaisun oloinen. Kurkku kuitenkin maistui, joten lähdin hetkeksi kaupoille. Pari tuntia myöhemmin huomasin heti kotiin tullessani, että nyt on häkissä kääröjä. Kolme kaunista buff-vauvaa, 1 uros ja 2 naarasta, ikävä kyllä kaikki kuolleita.

Ilmeisesti Papu oli joko yrittänyt herätellä tai hävittää kuolleita vauvojaan, sillä kaksi vauvoista oli melko pahasti revittyjä ja raadeltuja. Minulla on ollut tapana kuvata kuolleetkin poikaset muistoiksi omiin arkistoihini, ja nyt täytyy sanoa, että ekaa kertaa se melkein ällötti. En viitsi tässä sen tarkemmin niistä kertoa kuvailuja, mutta en ole vielä koskaan nähnyt näin hurjasti emonsa runtelemia poikasia.

Papu on ainakin toistaiseksi ihan normaalin oloinen ja laitoinkin sen heti Arthurin kanssa taas asumaan. Voi olla, että aamun vaisu olo johtui alkavasta synnytyksestä eikä alkavasta tiineysmyrkytyksestä, kuten pelkäsin. Pari seuraavaa päivää näyttävät miten vointi kehittyy. Jos hyvin käy, parin kuukauden päästä olisi luvassa sitten toinen yritys samasta yhdistelmästä.

Nyt jännätään vielä kahta muuta mammaa, jotka onneksi näyttävät voivan hyvin ja vauvat potkivat edelleen vilkkaasti. Etenkin Ivyn olisin jo toivonut synnyttävän tässä lomani aikana, mutta eihän se tietenkään minun toiveita kuuntele. No, kunhan tulisi niitä eläviä ja terveitä vauvoja, niin muulla ei enää ole väliä.

Vauvabuumin loppusaldo

Niin kuin edellisestä postauksesta voi päätellä, ei toukokuun vauvabuumin neljäskään osa sujunut ihan niin kuin piti. Viimeiset kolme viikkoa ovatkin olleet aika rankkoja. Mukaan on mahtunut sekä iloa että surua. Koska en ole jaksanut tänä aikana kovin aktiivisesti kirjoitella tänne, yritän nyt laittaa tähän kaiken oleellisen puuttuvan.

Niin kuin arvata saattaa, K-poikueen ainoasta elossa olleesta vauvasta ei ollut eläjäksi. Kaksi päivää se sinnitteli, mutta sitten päätin, että oli armeliaampaa päästää se pois. Emo oli jostain syystä syönyt lopulta sen korvalehdet kokonaan pois, joten varmaan sekin yritti kertoa vauvan olevan elinkelvoton. Niin lähti siis Quminan viimeinenkin vauva, mutta onneksi Qumina on nuori ja terve, joten otetaan uusi yritys myöhemmin.

J-poikueen pienimmillä ei myöskään mennyt kaikki ihan putkeen. Pieni enkkucrest poika löytyi kuolleena häkistä maanantaina 23.toukokuuta vain reilun viikon ikäisenä. Se oli muuten ollut ihan pirteä, mutta edellisenä päivänä ruoka ei enää maistunut yhtä hyvin. Olinkin samalla sekä hieman yllättynyt mutta myös helpottunut nopeasta menehtymisestä.

Toinen J-poika, pienenpieni self, jaksoi sinnitellä tähän päivään saakka. Se oli hyvin terhakka, vaikka painoa se ei saanut lisää juuri yhtään. Parhaimmillaan tässä kolmen viikon aikana se painoi 70 grammaa. Se söi innokkaasti ja roikkui häkin alakalterissa kiinni aina, kun kuuli minun tulevan ruokkimaan. Vielä eilen näin sen pomppivan emonsa selän päälle istumaan vapaamatkustajaksi. Tänään aamulla sitten löysin sen pienenä myttynä häkin reunan ja kopin välistä. Luuloistani huolimatta se oli vielä elossa, mutta vimmatusti harovia etujalkoja lukuunottamatta aivan veltto. Hetken päästä se kuitenkin piristyi ja nousi pystyyn. Lopulta uskalsin päästää sen takaisin emon ja sisarusten luokse. Jäin miettimään, että pitäisikö sitä näin sunnuntaina lähteä päivystykseen pikkuista lopettamaan. Paria tuntia myöhemmin pikkuinen päätti tehdä päätökseni helpoksi...

Olin tulossa sitä taas ruokkimaan. Tapansa mukaan se ei tullut vastaan vaan noukin sen kopin uumenista. Huomasin heti, että nyt on jotain pahemmin vialla. Pienen pepusta tuli verta ja tarkempi tutkimus osoitti, että sillä oli sama vaiva kuin aiemmin kuolleella veljellään. Suuntasimme siis Mevettiin, jossa sunnuntaipäivystys oli vielä auki. Eläinlääkäri oli kanssani samaa mieltä, että armeliainta oli lopettaa pikkuinen ja sinne se sitten jäikin. Eläinlääkärin mukaan peräsuolen ulosluiskahdus saattaa johtua esimerkiksi siitä, että marsu on ollut syntyessään hieman alikehittynyt. Varmaa syytä ei kuitenkaan voida saada selville.

Pyynnöstäni eläinlääkäri kurkisti myös vauvan suuhun ja sieltä paljastui lisäksi epäilemäni kitalakihalkio. Parin viikon ajan vauva oli alkanut entistä pahemmin aspiroimaan syömäänsä ruokaa. Jopa pureskellusta ruohosta tulleen nesteen se onnistui pärskäyttämään nenänsä kautta ulos. Myös G-poikueen pisimpään sinnitelleellä pojalla oli samanlaisia oireita ja sen lähetinkin Eviraan avattavaksi, mutta avaustuloksessa ei ollut mitään mainintaa ko. vaivasta. Se kuitenkin selittäisi sen, miksi vauvat eivät ole itsenäisesti alkaneet ruokailemaan emon maitoa. Kitalakihalkio kun estää vauvan normaalin imemisen. Vaivaa esiintyy monilla eläinlajeilla sekä ihmisillä. Joka tapauksessa vauvasta ei olisi eläinlääkärin mukaan ollut senkään puolesta eläjäksi.

Pienin J-poika 14.5 - 5.6.2011

Se oli siis sellainen vauvabuumi. Lähtötilanne 4 tiinettä naarasta, lopputuloksena 16 poikasta, joista 11 kuolleita ja vain 5 elävää, sekä yksi kuollut naaras. Ei sitä turhaan varoitella, että marsujen synnytykset saattavat olla hankalia. Jos ei muuta, niin ainakin näistä ikävistä kokemuksista on mahdollisuus oppia jotain. Kokemusta se on se ikäväkin kokemus.

RIP Enchanted Estella ja L-poikue

Ella synnytti lauantaiaamuna 21.5.2011 neljä hyvin kaunista mutta hyvin kuollutta poikasta. Se seurasi itse vauvojensa perässä paria päivää myöhemmin. Toivottavasti pienellä perheellä on nyt hyvä olla, kaikki yhdessä siellä jossain.

K-poikue ja muita kuulumisia

Vauvabuumi se vain jatkuu. Perjantaina siis syntyi I-poikue, lauantaina J-poikue ja sunnuntaina oli välipäivä (Suomi tosin voitti lätkäkultaa), mutta maanantaina työpäivän jälkeen odottivat marsuvauvat taas löytäjäänsä. Tällä kertaa vuorossa oli Qumina. Vauvoista kaksi oli kuollut, mutta kolmas sinnitteli hengissä.

Ilmeisesti vauvat olivat syntyneet hieman ennenaikaisesti, koska karvapeite oli hyvin ohut ja vatsassa karvoja ei ollut melkein ollenkaan. Poikaset olivat myös hyvin hyvin pieniä, menehtyneet painoivat 44g ja 54g. Elossa olevakin on vain 55 grammaa enkä oikein usko sen selviämismahdollisuuksiin. Vauvat olivat kaikki niin pikkuruisia, että sukupuoliakin oli todella vaikea erottaa, mutta ilmeisesti kaikki olisivat olleet tyttöjä. Harmi, että poikueen täytyi syntyä liian aikaisin, koska tämä Quminan ja Jeevesin poikue oli se kaikista odotetuin. Melkein olisi pitänyt arvata, ettei kaikki voi mennä hyvin.

Quminan vauva

Vauva ei meinaa jaksaa edes pysyä pystyssä, ja vaikka laitoinkin sen Quminan kanssa eristyksiin Ellasta, se ei pysy ollenkaan emonsa perässä. Jotta vauvan huono alku ei yhtään tästä parantuisi, oli tuhma äiti tehnyt tiistain vastaisena yönä niin ikävän tempun, että se oli syönyt vauvan korvatkin sitä puhdistaessaan. Nyt katsotaan ihan päivä kerrallaan miten K-vauvan tilanne etenee. Olen kyllä jo varautunut siihen, että se pitää lopettaa, jos tilanne ei yhtään valoisammalle ala pian näyttämään.

Onneksi minulla on joitain hyviäkin vauvauutisia. I-poikueen tytöt kasvavat hyvää vauhtia eikä niistä ole tarvinut olla enää yhtään huolissaan alun käynnistysongelmien jälkeen. J-poikueenkin kohtalo näyttää päivä päivältä valoisammalle. Poikaset ovat alkaneet ruokailemaan itsenäisesti emonsa maitoa, mutta annan varmuuden vuoksi vielä tuttelia lisäksi. Kolme poikaisista on oikein reippaita ja ne ovat jo hieman kasvattaneet painoaankin. Pienin pojista oli eilisessä punnituksessa pari grammaa kevyempi kuin syntyessään, mutta onneksi poju on todella pirteä. Se on myös oppinut todella nopeasti, että minulta saa ruokaa, sillä se tulee aina huutelemaan ja kurkottelemaan kohti, kun lähestyn häkkiä.

Ikävä kyllä poikueen enkkucrest pojalla ei kaikki ole hyvin. Huomasin maanantaina, että sen pepusta oli tullut verta ja syykin selvisi tarkemmalla tutkimisella. En ole koskaan vastaavaan törmännyt edes netissä, mutta vauvan peräsuoli oli ilmeisesti luiskahtanut osittain ulos. Lean neuvoilla sain varovasti työnnettyä sen lopulta takaisin sisälle eikä eilen ollut enää tullut yhtään vertakaan, mutta poika-parka on selkeästi vähän muita vaisumpi. Olen sitä ruokkinut oikein erityisen huolella, että se varmasti saa ravintoa jaksaakseen, mutta silti sen paino oli pudonnut. Toivon kovasti, että se tuosta vielä piristyy.

Voisiko nyt edes seuraava poikue onnistua ja kaikki mennä hyvin? Tuntuu, että viime aikoina kaikissa on ollut jotain ongelmaa. Viimeisin onnistunut poikue oli Juanitan H-poikue, jossa Heathcliff syntyi, mutta muuten nyt on jo vuoden verran mennyt lähes jokaisessa poikueessa jotain vikaan. No, pidetään pää pystyssä ja peukut ylhäällä, että Ellan poikueella menee kaikki hyvin.

J-poikue

Plop, plop, plop... vauvabuumi sen kuin jatkuu. Olimme olleet noin tunnin verran kotona lauantaiaamun eläinlääkärireissun jälkeen, kun kuulin vauvamarsun vinkaisun. Se kuulosti ihan pienelle kumiankalle eikä tuntunut tulevan Marplen ja vauvojen häkistä. Katse siis kääntyi toiseen häkkiin, jossa kolme muuta tulevaa marsumammaa asustaa.

Siellähän oli Daisy ehtinyt pungertaa jo ensimmäisen vauvan maailmaan. Siinä katsellessani se synnytti myös toisen ja kolmannen vauvan. Kaikki hengissä, vaikkakin hyvin pieniä. Sitten Daisy alkoi ruokailemaan ja vähään aikaan ei kuulunut mitään. Ajattelin, että se oli siinä ja päätin varovaisesti siirtää Daisyn vauvoineen omaan häkkiin, johon se oli tarkoitus siirtää muutenkin, koska yritin tällä välttää edellisen poikueen kohtalon. Silloinhan Daisy lähti vauvojen synnyttyä hengailemaan sellaisiin paikkoihin häkin toiseen päähän, johon vauvat eivät voineet sitä seurata.

No, sain Daisyn ja vauvat siirrettyä ja sitten yllättäen alkoikin taas tapahtua. Plop, plop ja kaksi vauvaa lisää oli maailmassa. Yhteensä siis viisi poikasta! Tämä on isoin poikue, joka minulla on syntynyt ja kaikki vauvat ovat vielä elossa.

J-poikue

Poikueeseen kuuluu siis kaksi englannincrest buffia (tyttö ja poika) ja 3 self buffia (tyttö ja 2 poikaa). Kaikki vauvat ovat melko pieniä (69-77 grammaa) ja märkinä ja tutisevina ne olivat aika säälittävä näky. Iltaan mennessä ne kuitenkin piristyivät hieman ja alkoivat jo kulkea emonsa perässä. Hieman huolettaa se, etten ole nähnyt vauvojen hirveästi yrittävän ruokailemaan emon nisille vaan kerääntyvät ainoastaan sen kylkeen istumaan ja nukkumaan. Onneksi yhden crestillisen vauvan näin viimeiseksi ennen nukkumaan menoani lauantaina tajunneen maitobaarin salat, joten toivottavasti muutkin vielä sen ymmärtävät.

I-poikue

Perjantaina alkoi toukokuun vauvabuumi. Marple ehti ensimmäisenä synnyttäen 72 päivää yhdistämisestä. Vauvat olivat syntyneet työpäiväni aikana, kuinkas muuten. Häkissä odotti kaksi self buff tyttöä sekä yksi iso kuollut poika. Tytöt olivat jo ihan täysin kuivia, mutta kuollut poika oli ihan märkä, vaikkakin hyvin puhdistettu. Punnitsin pojan samalla kun poistin sen häkistä ja painoa oli 123g. Kyllä se siltä näyttikin.

Tytöt ovat nättejä. Etenkin pienempi (95g), jolla on oikein nätti pallopää ja korvistakin tulee nätit, kunhan vielä oikenevat. Isompi tyttö (115g) on hieman pitkäpäisempi ja sillä on tummat silmänympärykset, korvanreunat ja nenänpää. Näyttää siis ihan äidiltään. Ihme kyllä, tassunpohjat ovat ihan pinkit, joten ehkä on toivoa, että naaman tummat pigmentit vielä vaalenevat iän myötä.

Koska muutamassa viimeisessä poikueessa (F- ja G-poikueet) on ollut ongelmia poikasten imettämisen kanssa, tarkkailin näitä perjantai-illan erityisen tarkasti. Huomasinkin sitten, ettei Marplelta tullut maitoa ollenkaan.   Poikaset olivat onneksi isoja, mutta lauantaiaamuna kävimme varmuuden vuoksi eläinlääkärissä. Olin nimittäin lauantaiaamuna tuntevinani vielä jotain Marplen vatsassa ja epäilin, että sinne olisi jäänyt vielä yksi istukka. Se olisi voinut selittää sen, miksi maitoakaan ei tullut.

Soitin eläinlääkäriin sen auetessa klo 10 ja saimme ajan 11:45. Tuossa välissä Marple oli sitten ilmeisesti ehtinyt saada viimeisenkin istukan ulos, sillä eläinlääkärissä mitään erikoisempaa möykkyä ei enää tuntunut. Ja maitoakin alkoi jo hieman tulemaan, joten tilanne tuntui menneen omalla painollaan ohitse. Eläinlääkäri päätti kuitenkin varmuuden vuoksi antaa pienen annoksen oksitosiinia, jotta varmistutaan kohdun tyhjentyneen.

Tunnin päästä siitä, kun kotiuduimme eläinlääkäristä näinkin jo poikasten ruokailevan Marplen vatsan alla.

Marplen tytöt

H niin kuin jättiläinen

Olipa yllätys kun vähän aikaa sitten aloin siivoamaan marsujen häkkejä ja Juanitan häkistä tuijotti vastaan isoakin isompi vauva! Olin istunut koko alkuillan sohvalla aivan tässä häkin vieressä eikä mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa ääntä kuulunut. Juanita oli tarmokkaasti punnertanut vauvan maailmaan ja puhdistanut sen päästämättä inahdustakaan.

Vauva on nätti, iso buff-pojanjötkäle, joka painaa huimat 139 grammaa. Tämä on ehdottomasti isoin vastasyntynyt vauvamarsu, jonka olen nähnyt. Nappisilmineen ja pallopäineen poju näyttää aivan nallekarhulle.

Koska Daisyn maidontuotanto on mitä ilmeisimmin jo loppunut ja Juanitalta ei enempää vauvoja kuulunut, laitoin jäljellä olevan G-poikueen poikasen Juanitan hoidettavaksi. Juanita näyttääkin hoitavan omaa ja ottopoikaa erittäin hyvin ja pieni amerikancrestikin tuntui piristyvän. Voi kun se vielä oppisi imemään maitoa, niin sillä saattaisi olla jotain selviämismahdollisuuksia.

G-poikue tuli ja meni

Innolla odottamani G-poikue putkahti maailmaan perjantaina 18.2. Heräsin ennen herätyskellon soittoa aamulla klo 6:15, kun olin kuulevinani marsuvauvojen ääniä. Siellähän se Daisy putsasi vauvojaan, joita oli yhteensä 4 kpl. Ikävä kyllä yksi amerikancrestillinen poika oli kuollut ilmeisesti synnytyksessä, vaikka olikin ihan täysin putsattu.

Elossa olevat olivat self buff-poika, toinen amerikancrest-poika ja todella hieno self buff-tyttö. Amerikancrest-poika oli tietenkin kahdesta syntyneestä se, jolla oli vähemmän valkoista crestissään. Syntymäpainot näillä olivat äsken luetellussa järjestyksessä 72g, 75g ja 80g. Pojat näyttivät vielä työpäivän jälkeen kotiin tullessani heiman heikoille, mutta tytöntyllerö vaikutti oikein terhakalle.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin hyvin kuin aluksi näytti. Jostain syystä vauvat eivät hakeutuneet itse ollenkaan ruokailemaan, vaikka kulkivatkin emon perässä. Sitähän sitten arvaa, mitä siitä seuraa. Lauantaina, kun itse olin näyttelyssä, ne olivat menneet huonoon kuntoon ja pikkuhiljaa vauvojen loputkin voimat hiipuivat. Maanantaina kuoli ihana self-tyttönen, tiistaina löytyi self-poika kuolleena ja enää amerikancrestipoika sinnittelee.

Jotenkin tämä tuntuu paljon kauheammalle kuin F-poikueen kohdalla, vaikka kaikki tapahtui hyvin samalla tavalla. Ehkä se johtui siitä, että F-poikueesta edes yksi jäi eloon tai että ne näyttivät heti alkuunsa vähän liian pienille selvitäkseen. Mutta nämä vauvat olivat mielestäni ihan kohtuullisen kokoisia ja pirteitä.

Daisy onneksi on itse ihan kunnossa. Oli kamalan surullista katsella, kun se kävi vauvojen viereen maate ja vauvat vaan kyhjöttivät sen kyljessä. Se kyllä yritti niitä hoitaa, muttei sekään auttanut. Vauvat eivät vaan alkaneet syömään. Amerikancrestipoikaa nyt olen syötellyt tuttelilla, mutta pelkään sillekin käyvän kuten F-poikueen Tutteli-pojalle.

(tyttö kummassakin kuvassa vasemmaisin)

F-poikueessa väki vähenee

Ja niin on F-poikue vähentynyt yhteen ainoaa pieneen marsupoikaan.

Hetken verran näytti siltä, että toinenkin pojista selviäsi ja vahvistuisi Tutteli-ruokinnan avulla. Perjantaina 4.6.2010, toimittuani noin viikon verran keinoemona vauvalle, jouduin kuitenkin viemään pojan eläinlääkäriin. Edellisenä iltana sen syöminen alkoi hankaloitumaan, vaikka se oli siihen asti syönyt oikein reippaasti ja kovalla ruokahalulla. Jostain syystä poika alkoi vetämään maitoa jatkuvasti väärään kurkkuun, minkä jälkeen se kieltäytyi syömästä, vaikka oli selkeästi edelleen nälkäinen.

Lisäksi sen hengityksen tahdissa kuulunut poksunta oli viime päivinä voimistunut, mutta perjantaina myös sen hengitys näytti oikein vaivalloiselta. Se ei myöskään ollut saanut syntymänsä jälkeen yhtään painoa lisää vaan painoi edelleen 60g. Samaan aikaan pirteämpi, emonsa maidolla kasvanut veli painoi jo 160g! Pieni poika kärsi selkeästi myös kuivumisesta, sillä  parin päivän sisällä sen korvalehtien reunat olivat alkaneet tummumaan.

Niinpä eläinlääkärin kanssa päädyimme siihen, että pienen oli parempi nukahtaa ikiuneen. Olisihan siinä ollut vielä mahdollisuus koittaa nesteyttää ja lääkitä vauvaa antibiootilla, mutta minä en ainakaan uskonut suun kautta annettavan antibiootin menevän perille pieneen marsuun, kun ruokintakin oli alkanut tuottaa ongelmia.

Pitelin pientä Tutteli-poikaa kämmenelläni eläinlääkärin viimeisestä pistoksesta aina marsupojan viimeisiin henkäyksiin asti. Eläinlääkärin todetessa sen sydämen pysähtyneen se oli vielä hiukan lämmin. Pakkasin pienen mukaani ja kävin hautaamassa sen myöhemmin illalla kahden pienemmän sisaruksensa viereen.

viimeinen kuva Tutteli-pojasta

Delfina ja Fitzwilliam (viimeinen äffä)

Huonoja uutisia

F-poikueen pienimmät vauvat eivät sitten jaksaneet elää sen pidempään. Perjantaiaamuna löytyi pienin rimpula kuolleena. Pieni oli todella säälittävä lituska, kun sen poimin häkistä. Kävin hautaamassa pienen metsään lähelle alppiruusutarhaa.

pieni rimpula-poika

Luulin, että saisin jo alkaa miettimään nimiä poikueen lopuille kolmelle poikaselle, mutta toisin kävi. Lauantaiaamuna herätessäni häkissä odotti toinen kuollut poikanen, tällä kertaa poikueen ainoa naaras. Pikkutyttö näyttikin mielestäni tavallista väsyneemmälle illalla juuri ennen kuin kävin nukkumaan, mutta asialle ei siihen kellonaikaan ollut mitään tehtävissä ja aamulla olikin jo sitten liian myöhäistä. Tytteli pääsi pikkuveljensä viereen saman puun juurelle.

pieni tyttö

Ja jotta huonot uutiset eivät tähän loppuisi, näyttää myös toinen jäljelle jääneistä pojista heikentyneelle. Ilmeisesti ongelmana on ollut se, että vauvat eivät yhtä lukuunottamatta ole osanneet imeä emon maitoa. Päätin kokeilla tämän viimeisen heikon poikasen tukiruokkimista, jospa sillä kuitenkin olisi mahdollisuus selviytyä. Se oli  syntyessään kuitenkin lähes samankokoinen kuin poikueen isoin poika, joka tuntuu kehittyvän ihan normaalisti. Siispä lauantaiaamuna marssin kauppaan ensitöikseni ja ostin tuttelia pojalle, jota sitten tarjoilin tunnin parin välein pojalle. Hyvin tuntuu ainakin maistuvan.

F-poikue putkahti maailmaan

Ei mennyt veikkaukseni ihan oikeaan F-poikueen syntymäpäivästä. Ne nimittäin putkahtivat maailmaan jo 26.5. ja minähän olin veikannut 29.päivää. Keskiviikkoaamuna herätessäni oli mamman ympärillä neljä poikasta. Tosin säikähdin heti alkuun, että yksi poikasista oli kuollut, sillä se makasi ihan reporankana vähän kauempana muista. Otin sen äkkiä käteeni ja ilokseni huomasin, että se olikin elossa. Pieni raukka oli vain todella väsyksissä, ei jaksanut edes päätään pitää ylhäällä. Ilmeisesti poikaset olivat syntyneet ihan parin tunnin sisällä, sillä nukkumaan mennessä yöllä yhden aikoihin ei vauvoista ollut vielä tietoakaan.

Iltapäivällä kotiin tullessani toivoin näkeväni pienimmänkin poikasen piristyneenä, mutta ei se ikävä kyllä kovinkaan paljon paremmalta näyttänyt. Yritin ottaa sitä erilleen emon kanssa, jotta se saisi syödäkseen isompien poikasten häiritsemättä. Vauva ei kuitenkaan tuntunut tajuavan jutun ideaa. :(

Tästä syntymäpäivän iltana otetusta kuvasta näkeekin, että vauvat ovat hiukan väsyneitä. Isoin poikanen on kuvassa vasemmalle ja heti sen jälkeen pienin rimpula, jonka selviytyminen oikeasti näyttää todella epävarmalle. Poikueesta kolme näyttäisi olevan poikia ja yksi tyttö (kuvassa oikeanpuoleisin).