Niin kuin edellisestä postauksesta voi päätellä, ei toukokuun vauvabuumin neljäskään osa sujunut ihan niin kuin piti. Viimeiset kolme viikkoa ovatkin olleet aika rankkoja. Mukaan on mahtunut sekä iloa että surua. Koska en ole jaksanut tänä aikana kovin aktiivisesti kirjoitella tänne, yritän nyt laittaa tähän kaiken oleellisen puuttuvan.
Niin kuin arvata saattaa, K-poikueen ainoasta elossa olleesta vauvasta ei ollut eläjäksi. Kaksi päivää se sinnitteli, mutta sitten päätin, että oli armeliaampaa päästää se pois. Emo oli jostain syystä syönyt lopulta sen korvalehdet kokonaan pois, joten varmaan sekin yritti kertoa vauvan olevan elinkelvoton. Niin lähti siis Quminan viimeinenkin vauva, mutta onneksi Qumina on nuori ja terve, joten otetaan uusi yritys myöhemmin.
J-poikueen pienimmillä ei myöskään mennyt kaikki ihan putkeen. Pieni enkkucrest poika löytyi kuolleena häkistä maanantaina 23.toukokuuta vain reilun viikon ikäisenä. Se oli muuten ollut ihan pirteä, mutta edellisenä päivänä ruoka ei enää maistunut yhtä hyvin. Olinkin samalla sekä hieman yllättynyt mutta myös helpottunut nopeasta menehtymisestä.
Toinen J-poika, pienenpieni self, jaksoi sinnitellä tähän päivään saakka. Se oli hyvin terhakka, vaikka painoa se ei saanut lisää juuri yhtään. Parhaimmillaan tässä kolmen viikon aikana se painoi 70 grammaa. Se söi innokkaasti ja roikkui häkin alakalterissa kiinni aina, kun kuuli minun tulevan ruokkimaan. Vielä eilen näin sen pomppivan emonsa selän päälle istumaan vapaamatkustajaksi. Tänään aamulla sitten löysin sen pienenä myttynä häkin reunan ja kopin välistä. Luuloistani huolimatta se oli vielä elossa, mutta vimmatusti harovia etujalkoja lukuunottamatta aivan veltto. Hetken päästä se kuitenkin piristyi ja nousi pystyyn. Lopulta uskalsin päästää sen takaisin emon ja sisarusten luokse. Jäin miettimään, että pitäisikö sitä näin sunnuntaina lähteä päivystykseen pikkuista lopettamaan. Paria tuntia myöhemmin pikkuinen päätti tehdä päätökseni helpoksi...
Olin tulossa sitä taas ruokkimaan. Tapansa mukaan se ei tullut vastaan vaan noukin sen kopin uumenista. Huomasin heti, että nyt on jotain pahemmin vialla. Pienen pepusta tuli verta ja tarkempi tutkimus osoitti, että sillä oli sama vaiva kuin aiemmin kuolleella veljellään. Suuntasimme siis Mevettiin, jossa sunnuntaipäivystys oli vielä auki. Eläinlääkäri oli kanssani samaa mieltä, että armeliainta oli lopettaa pikkuinen ja sinne se sitten jäikin. Eläinlääkärin mukaan peräsuolen ulosluiskahdus saattaa johtua esimerkiksi siitä, että marsu on ollut syntyessään hieman alikehittynyt. Varmaa syytä ei kuitenkaan voida saada selville.
Pyynnöstäni eläinlääkäri kurkisti myös vauvan suuhun ja sieltä paljastui lisäksi epäilemäni kitalakihalkio. Parin viikon ajan vauva oli alkanut entistä pahemmin aspiroimaan syömäänsä ruokaa. Jopa pureskellusta ruohosta tulleen nesteen se onnistui pärskäyttämään nenänsä kautta ulos. Myös G-poikueen pisimpään sinnitelleellä pojalla oli samanlaisia oireita ja sen lähetinkin Eviraan avattavaksi, mutta avaustuloksessa ei ollut mitään mainintaa ko. vaivasta. Se kuitenkin selittäisi sen, miksi vauvat eivät ole itsenäisesti alkaneet ruokailemaan emon maitoa. Kitalakihalkio kun estää vauvan normaalin imemisen. Vaivaa esiintyy monilla eläinlajeilla sekä ihmisillä. Joka tapauksessa vauvasta ei olisi eläinlääkärin mukaan ollut senkään puolesta eläjäksi.
Pienin J-poika 14.5 - 5.6.2011
Se oli siis sellainen vauvabuumi. Lähtötilanne 4 tiinettä naarasta, lopputuloksena 16 poikasta, joista 11 kuolleita ja vain 5 elävää, sekä yksi kuollut naaras. Ei sitä turhaan varoitella, että marsujen synnytykset saattavat olla hankalia. Jos ei muuta, niin ainakin näistä ikävistä kokemuksista on mahdollisuus oppia jotain. Kokemusta se on se ikäväkin kokemus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti