Olen ihan sanaton.
Olishan se pitäynyt arvata, ettei tänne mitään vauvamarsuja suoda. Onko mut kirottu vai miksei näillä odotuksilla voisi olla edes välillä onnellinen loppu? Vaikken ehtinyt Cappuccinoa kovin pitkään tuntea, jään kaipaamaan sitä silti kovasti. Se oli todella lempeä ja herttainen marsu, jonka aika ei olisi vielä kuulunut tulla.
Näin jälkikäteen mietin, että minulla olikin jotenkin huono aavistus Cappuccinon tiineyden loppuvaiheilla. Myös joitakin pieniä merkkejä oli ilmassa, mutta ei mitään niin hälyttäviä, että olisin niihin tajunnut aiemmin reagoida. Keskiviikkona siivouksen yhteydessä en enää tuntenut poikasten liikkeitä. Pistin sen silloin sen piikkiin, etten viitsinyt kovin pitkään massua kopeloida vaan siirsin mammamarsun mahdollisimman vähän häiriten puhtaaseen laatikkoon. Perjantai-iltana löysin häkin pohjalta muutamia kirkkaanpunaisia puruja ja Cappuccino tuntui nirsoilevan muille kuin tuoreruuille. Synnytys alkoi olla kuitenkin sen verran lähellä, etten pitänyt näitä merkkejä mitenkään epätavallisena. Ruokahalun hetkellinen kadotus meni Jeevesin lähdön ja ison mahan piikkiin. Lauantaina ruokahalu olikin huomattavasti parempi, joten luulin voivani huokaista helpotuksesta.
Sunnuntaina heräsin aikaisemmista kerroista tuttuun ääneen, marsumamman äännähdyksiin ponnistelujen tahdissa. Pakkohan sitä oli vapaapäivänä nousta tavallista aikaisemmin ja mennä katsastamaan tilanne. Cappuccinohan siellä tosiaan ponnisteli ja ähisi. Hieman olin huolissani, sillä kyseessä oli vasta 65. vuorokausi yhdistämisestä eli vähän liian ajoissa oli synnytys alkamassa. Huolestuineisuus vain kasvoi, kun vauvoja ei tunnin sisällä alkanut kuulumaan.
Lopulta oli soitettava eläinlääkäriin ja ilmoitettava, että ollaan pian tulossa. Onneksi Mevet päivystää myös sunnuntaisin, joten sinne sitten suuntasimme. Ikäväksemme ajomatkamme aikana eläinlääkärille oli tullut toinen kiireellinen tapaus, joka piti leikata ensin, joten Cappuccino joutui odottelemaan vuoroaan. Sillä aikaa sain avustaa pieneläinhoitajaa röntgenkuvan ottamisessa. Kuvassa näkyi, että vatsassa oli neljä vauvaa ja yksi oli selkeästi pää edellä sieltä tulossa. Jostain syystä se ei vaan syntynyt itsekseen.
Cappuccinolle annettiin oksitosiinipistos vauhdittamaan synnytystä ja voimistamaan supistuksia. Mitään ei kuitenkaan edelleenkään kuulunut, joten Cappuccino otettiin vuorostaan leikkauspöydälle eläinlääkärin vapauduttua edellisestä leikkauksesta. Odottelin leikkauksen ajan kotona, ja tunnin sisään lähdöstäni eläinlääkäristä soitettiinkin, että leikkaus oli onnistuneesti ohi.
Eläinlääkärin ja hoitajan mukaan vauvat olivat haisseet todella kamalalle ulosotettaessa, joten he epäilivät niiden kuolleen vähintään paria päivää aikaisemmin. Mitään ei olisi siis enää ollut tässä vaiheessa tehtävissä niiden hyväksi. Ensimmäisenä tuloillaan oleva poikanen ei ollut ilmeisesti mahtunut emon lantiosta läpi vaan jumittunut sinne. Poikasen pää oli kuulemma myös jotenkin epämuodostunut tai turvoksissa, mutta se on voinyt hyvin johtua myös itse jumiutumisesta. Muuten poikaset eivät olleet mitenkään erityisen isoja, sillä pyynnöstäni ne punnittiin ja painot vaihtelivat 68-82 gramman välillä. Melko normaalikokoisia oman kokemukseni mukaan.
Melko itsestään selvästi Cappuccinolta poistettiin myös kohtu eli se steriloitiin keisarinleikkauksen yhteydessä. Eihän se sillä kohdulla olisi mitään enää tehnytkään, sillä uusi tiineys tällaisen kokemuksen jälkeen olisi ollut aivat liian suuririskinen. Nyt ei muutenkaan olisi voinut harkita muita vaihtoehtoja, koska ilmeisesti jumiutunut poikanen oli tukkinut myös kohdun verenkierron ja se oli mennyt osittain kuolioon. Kohtu oli ollut kuulemma sinivioletti väriltään eikä väri ollut hetken seurailusta huolimatta lähtenyt yhtään palautumaan, vaikka poikaset saatiin otettua pois.
Kello neljän aikaan, juuri ennen Mevetin päivystyksen loppumista, kävin hakemassa toipilaani kotiin. Se oli vielä aika veltto ja unelias, kun vein sen mukanani. Mutta ymmärtäähän sen, marsuparalla oli ollut mitä kamalin päivä. Illan aikana tilanne näytti hiukan parantuvan, kun muutaman kerran huomasin marsun itse vaihtaneen paikkaa ja seisovan (huterasti) omilla jaloillaan. Se myös söi oikein mielellään ja kiltisti ruiskusta tarjottua tukiruokaa ja vettä, joten tunnelin päässä tuntui näkyvän pilkahdus valoa. Ainoastaan sen takajalat vaikuttivat olevan vielä hieman "unessa", kun lopulta reilusti puolen yön jälkeen menin hetkeksi nukkumaan.
Aamulla, aivan liian lyhyiden yöunien jälkeen, Cappuccinon vointi oli kuitenkin mennyt takapakkia. Ihan kuin se olisi antanut jo periksi. Suu ei enää käynyt ollenkaan, kun yritin ruiskusta syöttää ja juottaa sitä. Määrättyä Metacam-kipulääkettä yritin myös antaa. Täytyy toivoa, että sitä tarpeeksi marsun sisälle saakka, jotta sen viimeiset tunnit olisivat olleet mahdollisimman kivuttomat. Yhdentoista aikaan, noin vuorokausi eläinlääkäriin lähdön jälkeen, Cappuccino hiipui pois.
Mitä enemmän Cappuccinon kohtaloa mietin, sen pahemmalle se tuntuu. Mietin, olisinko voinut tehdä jotain enemmän? Olisiko se vielä elossa, jos en olisi välillä käynyt nukkumassa? Tai olisinko voinut huomata merkit jo aiemmin ja viedä sen eläinlääkäriin? Olisiko lopputulos siitä kuitenkaan muuttunut? Näitä samoja miettii varmasti jokainen, jolle on vastaavaa osunut joskus kohdalle.
Toisaalta olo on helpottunut, sillä nyt marsuparka ei ainakaan tunne enää kipua. Tässä vaiheessa kaiken huonon onnen jälkeen alkaa lisäksi itsekin jo jotenkin turtumaan näihin menetyksiin. Marsun menettäminen ei ole eikä koskaan tule olemaan helppoa, mutta näköjään siitä pääse koko ajan nopeammin yli. Eikä muu autakaan, sillä tälläkin hetkellä tuolla on monta muuta nälkäistä pientä suuta, jotka vaativat huomiota. Ja aina voi toivoa, että seuraavalla kerralla kaikki menee paremmin.
